Vaiston varassa

Juhannusvahtina pienelle karvaiselle miehelle. Miehelle, jolla on neljä jalkaa ja elämä vaiston varassa. 

Nelijalkaisena tietää tasan tarkkaan, koska alkaa oma mökkitie. Sen vaistoaa, vaikka olisi maannut siihen asti tajuttomana auton takaboxissa. 

Kaksijalkainen tarvitsee silmät, jotta ymmärtää, että kohta ollaan perillä. 

Nelijalkainen terästäytyy seuraamaan vastarannan tilannetta puoli sekuntia ennen, kuin metso pyrähtää lentoon niin, että metsä ryskää.

Linnun ollessa jo puiden puolivälissä kaksijalkainen vasta havahtuu ryminään ja pällistelee silmät selällään, mikä meininki ja mitä tapahtuu.

Jos nelijalkainen vielä sattuu olemaan merkiltään noutaja, niin silloin veden olemassaolon pystyy haistamaan vaikka minkä nyppylän takaa. Uimassa voi pulahtaa yhtä hyvin pikkuruisessa ojassa kuin suuremmallakin ulapalla. Eikä mitään sen suurempia esivalmisteluja tarvita, turkki päällä vain jorpakkoon ja takaisin.

Kaksijalkainen lämmittää saunaa, pumppaa vettä, sitoo vihtaa ja vasta sen jälkeen kuoriutuu "turkistaan" pulahtaakseen veden vietäväksi. Rotueroja toki löytyy kaksijalkaisistakin, toinen pulaa vedessä innosta puhkuen tuntikausia ja toinen vain pistäytyy nopeasti. Allekirjoittanut on lapsesta asti edustanut ensimmäistä lajisuuntausta ja edustaa edelleen. Onneksi pienistä sukulaisista löytyy seuraa pidemmäksikin aikaa, ettei tarvitse yksin kellua.

Nelijalkainen kulkee metsässä tuntikausia ja sen jälkeen täysin varmana suunnasta kääntyy kaaakkoon ja palaa pisteeseen A, josta tutkimusmatka aloitettiin.

Kaksijalkainen on kutakuinkin selvillä, missä mennään ja missäpäin tie sijaitsee. Maisema narraa ja etäisyys karkaa käsistä. Taskusta täytyy kaivaa kännykkä ja tarkistaa sijainti gps:stä. Vain puoli kilometriä reitiltä vinossa tällä kertaa.

Tarkoituksenani oli löytää lapsuuteni satumaisemat, mutta ohi meni onnekkaasti. Virtaa ei riittänyt toiseen yritykseen, vaan loput harjut jäivät ylittämättä ja askel suunnisti takaisin mökille grillin ääreen. Etsin lukkoja eli luonnon muovaamia syviä laaksoja, jotka vehreydessään ovat kuin jostain satumaasta. Seuraavalla kerralla kiipeän paikalle tuttua reittiä ja silloin lupaan yrittää vangita tuon taikuuden kameraan, jotta voin jakaa sen kanssanne. Kuin pieni hetki Liisana Ihmemaassa...

Nelijalkaisena tietää, milloin on nukkumaanmenoaika, oli sitten juhannus tai joulu. Kello kahdeksalta syödään iltaruoka ja sen jälkeen solahdetaan ketarat ojossa unten maille. Aamukuudelta sisäinen herätyskello pirahtaa ja siitä sitten taas aloitetaan päivä häntä heiluen.

Kaksijalkainenkin tietää, muttei aina välitä, milloin on aika painua vällyjen alle. Sitä hilluu ja heiluu, vaikka kuinka väsyttäisi. Ja aamulla luonto ei vielä herättäisi ihan kuudelta, vaan vasta seitsemältä. Ei auta, karvainen herra ei ole mitään brunssityyppiä, vaan haluaa sapuskansa heti kello kuusi, eikä hetkeäkään myöhemmin.

Mökkielämä on muuten aika rentouttavaa ja varsinkin, kun mukana häärää mies, jolle elämä on juuri niin yksinkertaista, kuin vaisto sanoo.